Teemana rakkaus

Aloin ymmärtämään tarkemmin lapsuuden vaikutusta nykypäivään kun käytimme terapiassa "Voimauttavan valokuvan" menetelmiä ja sain arvokkaan kokemuksen nähdyksi tulosta

Olen viime aikoina oivaltanut jotain tärkeää. Jotain jonka kanssa olen työskennellyt ja tahinut pitkään.

Teemana on ollut rakkaus. Olen elänyt todellisuutta jossa rakkaus tarkoittaa samaa kuin uhraaminen, kipu, luopuminen, itsensä menettäminen. Viime ajat on tuoneet kuitenkin syvän opetuksen että tälläistä todellisuutta voi muuttaa. Ei helposti, ei kivutta, ei hetkessä mutta se on mahdollista.

On mahdollista rakastaa toista ilman että menettää itseään. On mahdollista rakastaa sekä itseään että toista ihmistä. Kuulostaa yksinkertaiselle, eikö vain? Minulle se ei ole kuitenkaan ollut koskaan  todellisuutta. Lapsuudessani opin vahvasti että muiden rakastaminen tarkoittaa sillä tavalla uhrautumista ettei minua ei ole olemassa. Minusta tuli siis henkisesti näkymätön ninni. Minun tunteilleni ja rakkaudellani ei ole sijaa jos ne eivät kohdistuneet johonkuhun muuhun. Muiden rakastamiseen ne kelpaavat mutta eivät itseni. 

Päättynyt parisuhteeni ja päihdeläheisen rooli opettivat rakastamaan itseäni. Sekin kuulostaa näin kirjoitettuna täysin järjettömältä mutta antakaa kun selvennän hiukan; yrittäessäni rakastaa toista muuttumaan ja raitistumaan (eikä se tottavie onnistunut) uuvuin pahasti ja tipuin pohjalle. Sieltä ei ollut muuta tietä ylös kuin alkaa rakastamaan ja arvostamaan itseään. Silti rakkaus läheistä kohtaan ei väistynyt vaikka siitä yritti pyristellä eroon. Kipuaminen pohjalta keskittyen itseeni ja raahaten myös rakkautta toista kohtaan, opettivat sen että molemmat ovat sallittuja, ne eivät sulje toisiaan pois. 

Minä voin rakastaa ihmisiä uhraamatta ja unohtamatta itseäni. Voin seisoa itseni puolella ja sanoa toiselle: "Kuule, mä rakastan sua tosi paljon mutta en voi enää hukata itseäni joten mä en enää valitse tätä tietä"

Love, Susanna