Tarinatuokio - Amuletti  

Fiktiivinen lyhyt tarina äidin tuskasta ja pojasta joka päätyy päihdemaailmaan.

" Tuli sinua suojelkoon, vesi sinua siunatkoon, amuletin kantaja valheesta vapautukoon" 
Pujotin  nahkaisen rannekkeen poikani käteen, katsoin hänen levollisin kasvojaan ja lähdin ulos ovesta viimeisen kerran, jättäen hänet sekaiseen kotiinsa ja elämäänsä jota pimensivät päihteet ja rikollinen maailma josta en halunnut enää tietää yhtään mitään. Astuin punaisen bussin yläkertaan ja suljin silmäni kun se lähti liikkeelle. 

Se alkoi kuten tavalliset tarinat yleensäkin; kaikki oli hyvin kunnes ei ollutkaan. Perusdraaman kaari. 
Osku alkoi tulla myöhään kotiin, sulkeutui, vaikeni, vetäytyi. Ajattelin naivisti että teinin täytyy antaa irrottautua äidistä rauhassa joten annoin hänen vetäytyä, olla omissa oloissaan. Myöhemmin sätin itseäni, miksen nähnyt, huomannut, puuttunut?! 

 Sitten tuli se ilta kun Osku tuli ensi kertaa kotiin sekavana. Jo oven avaamisen ääni sai minut aavistelemaan jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Huokaisten laskin kirjan kädestäni ja lähdin eteiseen poikaa vastaan. Joko ne kaljoittelukokeilut alkoivat? muistan miettineeni. Eteiseen päästyäni tuli selväksi että Osku oli nauttinut jotain kaljaa vahvempaa. 

 Näin poikani katseen joka muistutti minua työssä näkemistäni ihmisistä. Miten ihmeessä päihdetyöntekijän lapsi voi näyttää samalta? Työni takia ehkä tajusin asian nopeammin, en lähtenyt kieltämään tosiasiaa minkä näin itsekin; Osku oli vetänyt jotain. Hän oli suorastaan hilpeällä tuulella, hymyili sekavaa hymyään eikä välittänyt yhtään siitä miltä näytti. Hänellä oli kaikesta päätelleen hyvä olo. Olin joskus miettinyt mitä tapahtuisi jos oma lapseni kokeilisi päihteitä mutta en ollut varautunut siihen jäätävään raivoon mikä sisältäni kumpusi kun se tosiasia astui kynnyksen yli.

 Sinä iltana en käyttäynyt ammattimaisesti, järkevästi, kauniisti tai minkään oppikijan mukaan joka kertoo miten nuorten päihdekokokeilut tulee ottaa vastaan. Huusin eläimellisesti äidin tuskaa lapsen sekaville silmille jotka eivät kohdistaneet katsettaan mihinkään. Tuli mieleen ne kaikki yöt jolloin olin valvonut kuumeisen lapsen vierellä kun hän houraili päättämiä sarjakuvasankareistaan. 

 Osku ei tietenkään ymmärtänyt raivoani ja painui huoneeseen lukkojen taakse. Eikä ymmärtänyt seuraavanakaan päivänä kieltäessään kaiken. Raivostuin siitäkin. Miksi kieltää jotain joka on päivänselvää?! Luuleeko poikani minua tyhmäksi?
Osku alkoi tulla samanlaisessa kunnossa kotiin yhä useammin, kielsi käyttävänsä mitään eikä ymmärtänyt suuttumustani. Olin hädissäni, mitä tehdä. Töissä tarkkailin  ihmisiä uusin silmin, työkavereille en uskaltanut puhua mitään, hävetti.  
Googlailin yökaudet vertaistukea, luin vanhempien tuskaa nuorten päihteidenkäytöstä, tarinoita raitistumisista, itsemurhista, vuosikausien helvetistä. Mihin tarinaan me kuuluisimme? 

 Kuten sanoin, tarinalla on perusdraaman kaari mutta tavallista onnellista loppua en voi luvata. Tänään päästin irti pojastani. Kuljettuani vuosikausia hänen vierellään, katsoen kuinka hän pala palalta tuhoaa kehoaan, minuuttaan, sitä pientä suloista poikaa jonka kanssa sain viettää niin monta unohtumatonta hetkeä aina vauva-ajan kypyilloista peruskoulun viimeisiin kevätjuhliin, kuulleen hänen sihisevää nauruaan joka hurmasi minut kerta toisensa jälkeen, sitä naurua en ole kuullut vuosiin.
Päästin irti ajatuksesta että minun täytyy pelastaa hänet, päästin irti siitä toiveesta että jonain päivänä hän lakkaisi kieltämästä kaikkea ilmiselvää ja lopettaisi valehtelemisen. Päästin irti toiveesta pitää hänet, päästin irti ajatuksesta että hän saisi elää vielä onnellista elämää, saisi ehkä omia lapsia, saisi kokea rakkauden joka siirtää vuoria.

 Rakkudesta lapseeni, minä pelastin itseni ja kiipesin bussiin joka vie minut uuteen, kauas poikani luota. Ollakseni valmis siihen päivään kun hän päättää astua taas elämään. Toivon että silloin hän tietää minun olevan täällä, valmiina vetämään hänet valoon.

 -Äiti-