Tyhjyyden tunne
Kuin musta aukko rinnassa. Sen täyttämiseksi yrittää keksiä keinoja jos jonkinlaisia mutta mikään ei auta. Mikään määrä viinaa, ruokaa, rakkautta, ruutua, rahaa, hikeä tai kilometrejä ei täytä sitä pohjatonta kaivoa joka asuu rintalastan takana ja imee sisäänsä kaiken olematta silti koskaan täynnä.
Sitä yrittää paeta pimeille kujille, työpisteen taakse, peiton alle, toisen ihmisen lähelle eivätkä nekään peitä loputtomiin sitä kauhun tunnetta joka iskee iltaisin tai siinä hetkessä kun uskaltaa pysähtyä. Sitä alkaa sanomaan itselleen ettei mitään ole tehtävissä, tunne on siellä ainiaan vaikka sitä yrittäisi miten tahansa karistaa sisältään.
Sitä lopulta väsyy ja lakkaa juoksemasta. Istahtaa kaivon reunalle, antautuu ja luovuttaa; ihan sama, mulle riitti! Äkkiä huomaakin ettei tipu. Mustalta tuntuva kaivo ei hukuta. Vaikka se on ottanut kaiken muun, se ei voi imeä sisäänsä sinua sillä sinä olet sen olemassaolon ydin. Jos se hukuttaisi sinut, sitä ei olisi olemassa.
Sitä alkaa tarkastella pää kallellaan, hieman ihmettelevästi; mistä tuo on tullut? Mikä on sen tarkoitus ja alkuperä? Ymmärtää vähitellen että kaivo syntyi lapsen tarpeiden täyttymättömyydestä. Näkymättömyydestä, riittämättömyydestä, rakkaudettomuudesta. Siitä ettei saanut vettä janoonsa kun sitä tarvitsi. Niistä syntyi pohjaton aukko, johon ei lopulta riittänyt mikään.
Kun istuu hetken aikaa ja ymmärtää kaivon tarpeellisuuden, kuuleekin äänen jota ei ole ennen kuullut; kaivolla on pohja ja se alkaa täyttyä. Se tarvitsi tulla nähdyksi ja ymmärretyksi jotta se pystyi tekemään sen mihin se on tarkoitettu; jakamaan vettä janoisille.